Biologia kalat

Kalat olivat ensimmäisiä selkärankaisia.

Kalat kehittyivät merissa eläneistä selkärangattomista eläimistä monta sataa miljoonaa vuotta sitten. Kaloilla on sisäinen tukiranka, joka on luuta tai rustoa. Sisäisen tukirangan kehittyminen teki mahdolliseksi ruumiinkoon kasvun, ja sen avulla liikkumisesta tuli tehokkaampaa. Ensin kehittyivät rustokalat ja niiden jälkeen luukalat. Rustokaloihin kuuluvat hait ja rauskut, luukaloihin kaikki muut kalat. Kaikki kalat ovat vaihtolämpöisia. Kaloja on sekä meriss että makeissa vesissä. Niiden rakenteessa ja käyttäytymisessä näkyy sopeutuminen vesielämään. Maailmassa on enemmän kala-lajeja kuin kaikkia muita selkarankaislajeja yhteensä.

Kalat ovat rakenteeltaan virtaviivaisia.

Suurin osa kaloista on rakenteeltaan sukkulamaisia ja sivuilta litistyneitä. Rakenne pienentäa veden vas-tusta ja vähentää siten energiankulutusta kalan uidessa. Ruumiin muodossa on lajien välillä kuitenkin suurta vaihtelua. Kalan iho on suomujen peitossa. Kun sätkivästä kalasta yrittää pitää kiinni, se luikertelee helposti irti. Syynä on kalan suomujen pinalla oleva liukas lima.Lima suojaa kalaa esimerkiksi taudinaiheuttajilta, ja vähentää veden vastusta kalan uidessa. Kalat säätelevät uimasyvyyttään uimarakon avulla. Se on kuin ilmapallo kalan sisallä. Kun uimarakko on täynä kaasua, kala nousee lähemmäksi pintaa. Kun uimarakko tyhjenee, kala vajoaa syvemmälle. Haikaloilta uimarakko puuttuu. Jos ne lakkaavat uimasta, ne vajoavat pohjaan.

Kalat hengittävät kiduksilla.

Kalan pään molemmilla puolilla ovat kiduskannet, joiden alla sijaitsevat kidukset. Kiduksissa on paljon verisuonia. Kala hengittää siten, että se ottaa ensin vettä suuhunsa. Sitten se purskauttaa veden kiduskansien kautta ulos. Samalla happi sirtyy vedestä kidusten verisuoniin ja sieltä sydämeen. Sydän pumppaa hapekkaan veren edelleen muualle elimistöön. Elimistössä syntynyt hiilidioksidi poistuu kidusten kautta veteen.

Kaloilla on monenlaisia aisteja.

Useimmilla kaloilla on hyvä näköaisti, vaikkakaan ne eivät näe kovin kauaksi. Kalojen näkökenttä on laaja, koska niiden silmät sijaitsevat pään molemmin puolin. Monet kalat erottavat myös vareja, ja ne hyödyntävät värinäköään esimerkiksi saaliin etsimisessä. Tästä syystä myös kalastuksessa käytetään erivärisiä uistimia ja perhoja.

Vaikka kaloilla ei ole korvalehtiä, niiden kuuloaisti on hyvä. Kalastettaessa ei kannatakaan metelöidä, koska silloin kalat kaikkoavat kalastajan ulottumattomiin. Myös monien kalojen maku- ja hajuaistit ovat hyvät. Makuaistin avulla kalat tunnistavat, että ravinto on syömäkelpoista. Hajuaistia kalat käyttävät esimerkiksi ravinnon etsimiseen ja lajitovereiden kanssa kommunikointiin. Kaloilla on lisäksi vain niille ominainen kylkiviiva-aisti, jota ei tavata muilla eläinryhmillä. Kylkiviiva-aisti toimi kuin tutka: sen avulla kalat pysty-vät hahmottamaan muita kaloja ja ympärillaän olevia esteita. Kylkiviiva-aistin toiminta perustuu kalan kyljessä oleviin soluihin, jotka välittävät veden paineaallot hermostoon.

Kalan ulkonäkö ja käyttäytyminen kertovat sen ravinnosta. Kaikki kalat käyttävät poikasvaiheessaan ravintonaan planktonia. Kuitenkin vain pieni osa kaloista pysyy aikuisiksi saakka planktoninsyojinä. Planktoninsyojillä ei ole hampaita. Suomalaisista kaloista muikku ja silka ovat planktoninsyöjiä. Suurin osa kaloista on petoja, eli ne käyttävät ravintonaan muita eläimiä. Osa petokaloista, kuten vaikkapa lahna, etsii saaliseläimia pohjasta tonkimalla niitä esille torvimaisella suullaan. Useimmilla petokaloilla, kuten hauella, on iso suu ja terävät, pikkimäiset hampaat, joilla on helppo iskeä kiinni saaliiseen. Monille kalalajeille on tyypillistä uida isoissa parvissa. Näin ne ovat paremmassa turvassa saalistajilta, koska pedon on vaikeampi hahmottaa yhtä kala-yksilöä isossa parvessa. Petokalat liikkuvat useimmiten yksin ja väijyvät saalista kivenkolossa tai vesikasvillisuuden seassa.