Historian valta ja poliittinen ulottuvuus

Historian luonne ja poliittinen ulottuvuus

Realistisen ja rekonstruktionistisen historiankirjoituksen piirissä on pitkään esitetty, että asianmukaisesti harjoitetun historian tutkimuksen tulisi rajoittua vain siihen, mitä menneisyydessä todella tapahtui. Tämän näkemyksen mukaan historioitsijan velvollisuus on erottautua subjektiivisista, poliittisista tai ideologisista intresseistään ja tutkia sekä kirjoittaa historiaa puhtaasti sen itsensä vuoksi. Nykyaikaisessa historiantutkimuksessa katsotaan kuitenkin laajasti, että historioitsijan on mahdotonta irrottautua täydellisesti omista henkilökohtaisista kiinnostuksenkohteistaan, laajemmasta sosiokulttuurisesta viitekehyksestään taikka niistä teorioista, malleista ja luokittelujärjestelmistä, joiden avulla ympäröivää maailmaa tulkitaan ja hahmotetaan. Kaikki historialliset narratiivit heijastavat väistämättä jossain määrin tekijänsä ideologista tai poliittista näkökulmaa. Keskeinen kysymys ei siten ole se, onko jokin narratiivi ideologisesti motivoitunut, vaan pikemminkin se, tiedostaako ja tunnustaako se avoimesti oman positionsa sekä ne funktiot, joita se pyrkii tuottamaan.

Väitettä siitä, että historiaa tutkittaisiin ja kirjoitettaisiin vain sen itsensä vuoksi ilman poliittisia, sosiaalisia tai kulttuurisia päämääriä, horjuttavat myös ne valtavat rahasummat, joita valtiot ja instituutiot sijoittavat vuosittain historianopetukseen kouluissa ja yliopistoissa, tieteellisten konferenssien järjestämiseen sekä historiankirjojen julkaisemisen tukemiseen. Jos historialla ei olisi yhteiskunnallista ja poliittista merkitystä, hallituksilla ei olisi mitään syytä investoida siihen merkittäviä julkisia varoja. Historian ja politiikan välinen erottamaton sidos ilmenee konkreettisesti myös siinä, kuinka monet historioitsijat ovat kautta historian osallistuneet suoraan valtioiden ja imperiumien hallintoon.

Keisarillisessa Kiinassa virkamieshistorioitsija Sima Qian ja Osmanivaltakunnassa valtion virallinen historioitsija Mustafa Naima laativat teoksensa nimenomaan hallintokoneiston palveluksessa. Pohjoisafrikkalainen oppinut Ibn Khaldun toimi hafsidihallitsijan pääministerinä, ja brittiläinen historioitsija Thomas Babington Macaulay valittiin parlamenttiin, missä hän vaikutti aktiivisesti whig-hallinnossa. Kansallisvaltioiden ja nationalismin nousun myötä 1800-luvun jälkipuoliskolla historioitsijoiden rooli poliittisen elämän ytimessä voimistui entisestään. Historioitsijat eivät ainoastaan luoneet kansallista identiteettiä vahvistavia kertomuksia, vaan he siirtyivät suoraan valtiollisen vallan huipulle. Egyptissä Taha Husayn ja Muhammad Rif'at Bey lukeutuivat modernin egyptiläisen historiantutkimuksen perustajiin ja toimivat kumpikin maan opetusministereinä. Turkissa tasavallan merkittäviin historioitsijoihin kuulunut Mehmed Fuat Köprülü toimi kansanedustajana, ja Intian ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru oli tunnettu historioitsija.

Britanniassa pääministeri Winston Churchill palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla toisen maailmansodan historiaa käsittelevästä moniosaisesta teoksestaan. Uudemmassa poliittisessa historiassa historioitsija Tristram Hunt valittiin työväenpuolueen kansanedustajaksi Stoke-on-Trentin vaalipiiristä toukokuun 20102010 parlamenttivaaleissa. Historioitsija Andrew Roberts puolestaan on toiminut kahdessa keskustaoikeistolaisessa ajatushautomossa, Centre for Policy Studiesissa ja Centre for Social Cohesionissa, sekä avustanut konservatiivien ja liberaalidemokraattien koalitiohallitusta koulujen historian opetussuunnitelman uudistamisessa. Yhdysvalloissa varhaismodernin islamin historioitsija Bernard Lewis toimi George W. Bushin hallinnon neuvonantajana Irakin hallinnon vaihtamiseen tähdänneissä geopoliittisissa tavoitteissa. Akateeminen ja opetettu historia toimii keskeisenä välineenä yhteisöllisten ja kansallisten identiteettien luomisessa, poliittisten järjestelmien oikeuttamisessa, kansallisvaltiovaatimusten legitimoinnissa, imperiumien laajentumisen puolustelussa, sosiaalisessa kontrollissa sekä moraalisena ohjenuorana.

Koloniaalihistoria ja imperiumin oikeuttaminen

Koloniaaliset ja keisarilliset vallat ovat säännönmukaisesti käyttäneet historiankirjoitusta alusmaiden hallinnan oikeuttamiseen ja koloniaalisen identiteetin pystyttämiseen. Orientalismi eli akateeminen diskurssi, jossa itämaiset sekä afroaasialaiset yhteiskunnat ja kulttuurit esitetään laadullisesti perustavalla tavalla erilaisina ja lännelle alisteisina, kehittyi eurooppalaisissa yliopistoissa samanaikaisesti siirtomaavaltojen maantieteellisen laajentumisen kanssa. Tämä poliittinen luonne näkyy selvästi brittiläisessä siirtomaahistoriassa Intiassa. Alun perin Englannin Itä-Intian kauppakomppanian (East India Company) palveluksessa olleet hallintovirkamiehet kirjoittivat historiallisia kuvauksia kartoittaakseen paikallisia tapoja ja käytäntöjä, jotta suora hallinto ja veronkanto tehostuisivat.

Kauppakomppanian vallan ja itsevarmuuden kasvaessa sen valtaa alettiin legitimoida esittämällä hallinto osana laajempaa sivistystehtävää. Brittivalta kuvattiin hyvää tekevänä voimana, joka toi sivilisaation, laillisen järjestyksen ja toimivan hallintokoneiston takapajuiseen, pysähtyneeseen ja uneliaaseen maahan. Tämän oikeutuksen rakentamiseksi brittiläinen narratiivi asetettiin räikeään ristiriitaan siirtomaakautta edeltäneen intialaisen menneisyyden kanssa, joka kuvattiin alistettuna, despootisena ja ulkopuolista ohjausta kaipaavana. 1700-luvulla vaikuttanut indologi Sir William Jones esitti, että Intian muinainen sivilisaatio oli ollut antiikin Kreikan veroinen, mutta se oli rapautunut varhaismodernin ajan muslimihallinnon aikana, minkä vuoksi maa tarvitsi brittien suojelua ja väliintuloa.

Toisenlaista, mutta yhtä lailla alistavaa tulkintalinjaa edusti filosofi James Mill teoksessaan History of British India (18171817). Mill ei koskaan käynyt Intiassa, vaan laati laajan teoksensa pelkästään Lontoossa sijaitsevien Itä-Intian kauppakomppanian arkistojen pohjalta. Mill väitti, että intialaiset olivat aina olleet ja pysyneet evolutiivisen kehityksen alimmilla portailla, ja että ainoastaan brittiläinen hallinto kykeni vapauttamaan heidät primitiivisestä tilastaan ja liittämään heidät historialliseen kehitykseen. Millin mukaan brittivallan tehtävä oli vapauttaa Intia sen omasta kulttuuristaan, mutta toisin kuin Jones, Mill sälytti syyn rappiosta varhaisempien hindulaisten valtioiden harteille muslimihallinnon sijaan.

Siirtomaavallan taloushistorioitsijat puolestaan väittivät vastineena kehittyvälle intialaiselle nationalistiselle taloushistorialle, että esikoloniaalinen Intian talous oli ollut pienimuotoinen, alikehittynyt ja vailla kasvulle välttämätöntä perusinfrastruktuuria, kuten kunnollista tieverkostoa. Brittien esitettiin muuttaneen tilanteen perustavanlaatuisesti rakentamalla infrastruktuuria ja modernisoimalla taloutta, mikä auttoi intialaiset nykyaikaan. Tätä koloniaalista historiankäsitystä levitettiin paitsi emämaassa, myös Intiassa toimineissa lähetyskouluissa ja kansankielisissä oppilaitoksissa, joissa koulutettiin paikallisia kirjureita ja virkamiehiä. Korostamalla eurooppalaisten esikuvallisia saavutuksia ja vaimentamalla intialaisten omat saavutukset luotiin myöntyväistä virkamieskuntaa, joka uskoi siirtomaahallinnon siunauksellisuuteen. Tällä kulttuurisen dominoinnin muodolla oli syvä ja pitkäkestoinen vaikutus intialaisten identiteettiin ja itsetuntoon.

Käsitys Aasian yhteiskunnista pysähtyneinä, muuttumattomina ja länsimaisesta edistyksestä erillään olevina oli vallitseva 1800-luvun eurooppalaisessa ajattelussa, mukaan lukien Georg Wilhelm Friedrich Hegelin, Karl Marxin ja Leopold von Ranken teorioissa. Tämä näkemys jatkui vahvana 1900-luvulle, jolloin nationalistisen vastarinnan voimistuessa julkaistiin entistä suorasanaisemmin Intian takapajuisuutta korostavia teoksia siirtomaavallan tueksi, kuten Vincent Smithin Oxford History of India (19191919) sekä kuusiosainen Cambridge History of India (1922–19321922\text{--}1932). Vastaava malli toistui Itä-Aasiassa, missä japanilaiset historioitsijat korostivat Korean sivilisaation heikkoutta ja pysähtyneisyyttä oikeuttaakseen Korean liittämisen Japanin keisarikuntaan 1900-luvun alussa. Japanilaiset oppineet väittivät Kiinan alistaneen Koreaa vuosisatojen ajan ja esittivät, että vasta 300- ja 600-luvuilla (neljännellä ja seitsemännellä vuosisadalla) tapahtunut japanilainen väliintulo oli vapauttanut korealaiset. Historioitsija Shiratori Kurakichi vei teorian pidemmälle kehittämällä teesin japanilaisten ja korealaisten jaetusta rodullisesta alkuperästä, jota myöhemmin laajennettiin koskemaan myös mantsuja osana Mantšurian valloituksen oikeutusta.

Nationalistinen historiankirjoitus ja kansallisvaltion rakentaminen

Historioitsija Eric Hobsbawmin mukaan menneisyys muodostaa raaka-aineen nationalistisille, etnisille tai fundamentalistisille ideologioille; menneisyys on näiden ideologioiden keskeisin elementti, ja mikäli tarkoitukseen sopivaa menneisyyttä ei ole valmiina olemassa, se voidaan aina keksiä. Maailman jakautuminen kansallisvaltioihin on ohjannut syvällisesti historiankirjoitusta, ja vastaavasti historiankirjoituksella on ollut ratkaiseva rooli kansallisvaltioiden vakiinnuttamisessa. Vaikka historian tieteenala on ammatillistunut ja sitoutunut tieteelliseen objektiivisuuteen ja totuuden etsintään, neutraaleina pidettyjä tutkimuskäytäntöjä on jatkuvasti käytetty kansakuntien olemassaolon oikeuttamiseen ja kansallisten identiteettien luomiseen.

Kansallisvaltiokeskeisyys näkyy siinä, kuinka ensisijaiset lähteet kerätään ja organisoidaan kansallisiin valtionarkistoihin sekä siinä, kuinka historioitsijat määrittelevät oman asiantuntemuksensa kansallisvaltion rajoissa. Yliopistojen ja koulujen opintokokonaisuudet jäsentyvät poikkeuksetta kansallisten teemojen ympärille, kuten Tudor-ajan Englannin yhteiskunta ja politiikka, 1900-luvun Britannia, Weimarin Saksan talous ja yhteiskunta, vallankumouksellinen Amerikka tai Venäjän demokratia. Lisäksi moderni kansallisvaltio projisoidaan teleologisesti ajassa taaksepäin, jotta saadaan näkyviin ne voimat, joiden oletetaan väistämättä johtaneen nykyisen valtion syntyyn. Kuten Tessa Morris-Suzuki on todennut, eri suuntauksia edustavat modernit historioitsijat tuottavat historiaa, joka pohjimmiltaan esittää kansallisen yhteiskunnan muodostumiseen johtaneet voimat. Tämä näkyy esimerkiksi tutkimuksissa, joissa nyky-Kreikan historia ulotetaan Bysantin valtakuntaan, Thaimaan historia 900-luvulle tai Neuvostoliiton menneisyys paleoliittiselle aikakaudelle.

Kansakunnan rakennusvaiheissa historioitsijat valjastetaan todistamaan kansallisen yhteisön pitkäikäisyys, eheys ja ainutlaatuisuus, mikä muodostaa perusteen kansallisvaltioasemalle. Tämä tehdään osoittamalla yhteisön jakama kieli, uskonto, etnisyys tai kulttuuri satojen tai tuhansien vuosien ajalta. Kuten Ernest Renan esitti, yhteinen sankarillinen menneisyys on kansakunnan muodostumiselle tärkeämpi ainesosa kuin yhteinen rotu, kieli tai uskonto. Nationalistisella historialla on myös terapeuttinen ja ideologinen funktio: se rakentaa jaettua itsetuntoa, kollektiivista arvokkuutta ja ylpeyttä omasta kansasta.

Kansakunnan jatkuvuuden korostamiseksi vieraat valloitus- ja miehityskaudet kuvataan merkitykseltään vähäpätöisiksi jaksoiksi, jotka eivät kyenneet murtamaan kansakunnan etnistä ja kulttuurista eheyttä. Esimerkiksi kreikkalaisessa nationalistisessa historiankirjoituksessa katsotaan muinaisen Kreikan ja Bysantin valtakunnan saavutuksiin ja sivuutetaan osmanivallan kausi jaksona, jolloin kreikkalainen kansakunta vaipui uneen, muttei kadonnut. Intiassa nationalistinen historiankirjoitus voimistui brittivallan loppuaikoina poliittisen radikalisoitumisen rinnalla. Vastustaakseen kolonialistisia kuvauksia intialaisesta passiivisuudesta nationalistiset historioitsijat etsivät esikoloniaalisesta menneisyydestä kukoistuskausia, joista erityisesti Gupta-valtakunta (320–540 jaa.320\text{--}540\text{ jaa.}) nostettiin esiin kultakautena ja todisteena intialaisten kyvystä luoda vauras, yhtenäinen ja menestyvä valtio.

Osa hindunationalisteista väitti nyky-Intian köyhyyden ja alikehittyneisyyden johtuvan vuosisatoja kestäneestä islamilaisesta korruptiosta ja despotiasta, yhtyen tältä osin Sir William Jonesin kaltaisten brittiläisten indologien aikajanatulkintaan mutta käyttäen sitä vastakkaiseen poliittiseen päämäärään. Tätä suuntausta edusti intialaisen oikeiston sankari V.D. Savarkar, joka loi teoksillaan Intialle etnisen hinduidentiteetin. Savarkar käytti menneisyyttä myös suoran vastarinnan lietsomiseen: vuoden 18571857 tapahtumien 50-vuotispäivänä hän julkaisi teoksen The Indian War of Independence, haastaen brittien käyttämän vähättelevän nimityksen sepoy-kapinasta (Indian Mutiny).

Itsenäistymisen jälkeen valtionjohto korosti monikulttuurista intialaisuutta, mikä vaati uudenlaista historiallista narratiivia yhtenäisyyden tueksi. Pääministeri Jawaharlal Nehru määritteli teoksessaan Discovery of India intialaisuuden monitasoiseksi fuusiokulttuuriksi, jossa erilliset yhteisöt säilyttävät erityispiirteensä samalla vuorovaikutuksessa toisiinsa kytkeytyen. Valtion rahoittamilta historioitsijoilta edellytettiin menneisyyden yhteisöllisen harmonian korostamista. Tämä näkyi selvästi teoksen History of the Freedom Movement in India kirjoittajan valinnassa: alun perin tehtävään valittu R.C. Majumdar hylättiin, koska hänen luonnoksensa poikkesi valtion virallisesta yhtenäisyyttä korostavasta linjasta toteamalla hindujen ja muslimien veljeyden poliittiseksi valheeksi ja esittämällä näiden kahden ryhmän välisen suhteen olleen seitsemän vuosisadan ajan jatkuvaa konfliktia. Teoksen kirjoitti lopulta Tara Chand, joka nosti etualalle todisteet uskontojen välisestä sovusta. Majumdar puolestaan toimitti myöhemmin teossarjan The History and Culture of the Indian People, jossa hän Savarkarin tavoin korosti Intian olleen ensisijaisesti hindulainen kulttuuri, joka oli säilynyt puhtaana lukuisista ulkoisista valloituksista huolimatta.

Menneisyyden ei-tekstuaaliset ilmentymät museoiden ja muistomerkkien politiikassa

Menneisyyden poliittinen esittäminen toteutuu vahvasti myös ei-tekstuaalisessa muodossa muistomerkkien, museoiden ja perintökohteiden kautta. Joshua Arthurs on analysoinut Rooman menneisyyden ideologista käyttöä Roomalaisen sivilisaation museon (Museo della Civiltà Romana) kolmessa eri kehitysvaiheessa. Vuonna 19111911 Italian yhdistymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettiin arkeologinen näyttely, joka esitteli Italian sivilisaation ja teknologian saavutuksia kipsivalosten, pienoismallien ja valokuvien avulla erillisissä Rooman provinsseja esittävissä paviljongeissa. Näyttely kytki keisarillisen Rooman suoraan uuteen yhdistyneeseen Italiaan esittäen muinaisen imperiumin modernin liberaalin porvarillisen internationalismin edeltäjänä sekä oikeutuksena Italian siirtomaavallan laajentamiselle Pohjois-Afrikassa.

Fasistisen hallinnon aikana 1930-luvulla näyttely herätettiin uudelleen henkiin keisari Augustuksen syntymän 2000-vuotisjuhlan kunniaksi. Näyttely jaettiin kolmeen osioon, joista ensimmäinen seurasi Rooman kehitystä aina Benito Mussolinin Italiaan asti korostaen vahvojen autoritaaristen johtajien tarvetta ja rinnastaen Mussolinin suoraan Augustukseen. Kaksi muuta osiota esittelivät julkisia rakennushankkeita ja arkielämää kuvaten Rooman kurinalaisena sotilasvaltiona ja fasistisen moderniteetin perusmallina. Valtio tuki näyttelyn suosiota järjestämällä laajoja mainoskampanjoita radiossa ja elokuvissa sekä tarjoamalla edullisia junalippuja ja matkapaketteja näyttelyyn.

Etelä-Afrikassa muistomerkkien politiikkaa ovat tutkineet Flynn ja King. Apartheidin purkamisen jälkeen julkista muistamista on käytetty osana uuden hallituksen pyrkimystä rakentaa ei-rasistista, osallistavaa kansalaisyhteiskuntaa. Valkoisen afrikaaneriväestön historialliset monumentit on pääosin jätetty paikoilleen, mutta rinnalle on perustettu uusia kohteita osana Legacy Project -hanketta. Esimerkiksi Ncome-joella sijaitseva pronssinen härkävankkurileiri (ox-wagon laager), joka juhlistaa afrikaanerien voittoa zuluista vuoden 18381838 Verijoen taistelussa (Battle of Blood River), sekä Pretorian Voortrekker-monumentti ovat säilyneet afrikaanerien juhlapaikkoina. Niiden vastapainoksi Ncome-joen toiselle puolelle on rakennettu uusi Zulu-museo, joka kunnioittaa taistelussa kaatuneita zuluja. Pretoriaan Voortrekker-monumentin viereiselle kukkulalle perustettiin Freedom Park -muistopuisto, jossa vieraileva katsoo kohti uutta muistomerkkiä selkä käännettynä Voortrekker-monumentille. Tämä tilaratkaisu symboloi siirtymää menneisyyden jakolinjoista kohti yhtenäistä ja osallistavaa tulevaisuutta hävittämättä samalla siirtomaakauden historiallisia kerrostumia.

Historian opetussuunnitelmat ja kansallisen identiteetin tuottaminen

Historian opettaminen kouluissa muodostaa keskeisen kanavan kansallisen identiteetin siirtämiselle ja ylläpitämiselle. François Mitterrand totesi aikanaan, että historianopetuksen heikkeneminen kouluissa muodostaa kansallisen vaaran, sillä kansa, joka menettää muistinsa, menettää identiteettinsä. Historioitsija Andrew Roberts puolestaan on argumentoinut, ettei isänmaallisuutta tarvitse erikseen opettaa, sillä täysin objektiivinen ja tarkka kuvaus menneisyydestä johtaa luonnostaan isänmaallisuuteen kansallisen tarinan loistokkuuden vuoksi. Koulujen historian opetussuunnitelmat keskittyvätkin lähes kaikkialla hallitsevan valtion omaan menneisyyteen: Britanniassa opetetaan Tudoreita, viktoriaanista aikakautta ja maailmansotia, Yhdysvalloissa maan asuttamista, vapaussotaa, sisällissotaa ja kansalaisoikeusliikettä.

Kreikan vuoden 19741974 jälkeinen toisen asteen historian opetussuunnitelma asettaa opetukselle kolme virallista tavoitetta: kansallistunteen ja demokraattisten ihanteiden vaalimisen, historiallisen tiedon ja menetelmien omaksumisen sekä Kreikan kansakunnan historiallisen jatkuvuuden ja maailmanlaajuisen kulttuuripanoksen korostamisen. Turkin vuoden 19851985 opetussuunnitelma sisältää rinnakkaiset tavoitteet: kertoa Turkin kansakunnan asemasta maailmanhistoriassa ja sen panoksesta ihmiskunnan sivilisaatiolle, vahvistaa kansallistunnetta, syventää ymmärrystä kansakunnan omaleimaisuudesta ja kyvyistä sekä vaalia itsenäisyyden ja demokratian arvoja. Opetuksen avulla molemmat valtiot perustelevat luonnollista asemaansa kansallisvaltioina.

Kreikan opetussuunnitelmassa korostetaan kreikkalaisuuden katkeamatonta linjaa antiikista Bysantin kautta nykypäivään. Antiikin rooli eurooppalaisen kulttuurin perustana kytkee Kreikan tiukasti Eurooppaan, kun taas osmanivallan kausi esitetään poikkeuksellisen kielteisenä aikana, jolloin osmaniturkkilaiset tuhosivat valtakunnan, miehittivät maat ja ryöstivät lapset, mikä johti maan tilapäiseen vieraantumiseen länsieurooppalaisesta kehityksestä. Tämä osmanien aggressiosta kertova narratiivi ulotetaan nykypäivään ja huipennetaan vuoden 19741974 Kyproksen miehitykseen esittäen kreikkalaisten varjelleen etnistä ja kulttuurista identiteettiään läpi vuosisatojen sorron. Ranskassa historianopetus on 1890-luvulta lähtien toiminut ensisijaisena välineenä ranskalaisuuden, tasavallan arvojen ja sosiaalisen järjestyksen omaksumisessa korostamalla kansallisia sankareita ja esittämällä Ranska yhtenäisenä, tuhoutumattomana ja esikuvallisena valtiona.

Yhdysvaltalaisessa kontekstissa James W. Loewen on analysoinut kriittisesti koulujen historian oppikirjoja teoksessaan Lies My Teacher Told Me. Tarkasteltuaan kahtatoista laajasti käytettyä oppikirjaa – kuten The American Adventure, Life and Liberty, The Challenge of Freedom, Triumph of the American Nation ja Land of Promise – Loewen havaitsi niiden toistavan mytologisoitua sankarikertomusta, jossa amerikkalaiset voittavat vaikeudet rakentaakseen menestyvän ja yhtenäisen kansakunnan. Tämä valkoisesta näkökulmasta kerrottu historia vieraannuttaa ei-valkoisia oppilaita, jotka usein menestyvät oppiaineessa muita heikommin ja kokevat sen vastenmieliseksi.

Oppikirjoissa ei-valkoiset ja erityisesti mustat amerikkalaiset kuvataan usein avuttomina tai primitiivisinä, ja heidän omat äänensä vaiennetaan jättämällä heidän tuottamansa ensikäden lähteet huomiotta. Vaikka orjuuden raakuus mainitaan, valkoisten osallisuus siihen minimoidaan ja orjuus esitetään moraalisena vääryytenä tuomitsemisen sijasta kansallisena tragediana, joka on onnistuneesti voitettu. Tämä häivyttää orjuuden taustalla vaikuttaneen rasismin sekä edelleen jatkuvan syrjinnän ja sovittaa tapahtumat osaksi jatkuvan edistyksen sankaritarinaa. Historian henkilöistä poistetaan kaikki kielteiset piirteet: puolet kirjoista vaikenee kokonaan siitä, että Thomas Jefferson omisti orjia, ja ne jotka asian mainitsevat, korostavat hänen vastustaneen orjuutta periaatteen tasolla. Kirjat jättävät kertomatta, että Jefferson omisti 267267 orjaa, kohteli heitä epäinhimillisesti, vapautti heistä vain kahdeksan (jotka kaikki olivat hänen verisukulaisiaan) ja ajoi orjuuden laajentamista Yhdysvaltain läntisille alueille. Loewenin mukaan oppikirjat toimivat etnosentrisinä hurraahuutoina ja mukautumisen käsikirjoina (handbooks for acquiescence), jotka ylläpitävät vallitsevaa tilaa ja estävät instituutioiden kriittisen arvioinnin.

Opetussuunnitelmien politisoituminen jatkuu edelleen. Texasin osavaltion koululautakunnassa (Texas Board of Education), johon kuuluu viisitoista vaaleilla valittua virkamiestä – kymmenen republikaania ja viisi demokraattia – hyväksyttiin puoluelinjoja noudattaneessa äänestyksessä sarja oikeistolaisia ja uskonnollisia muutoksia opetussuunnitelmaan. Muutoksissa edellytettiin Yhdysvaltain perustajaisien kristillisten arvojen korostamista ja kirkon ja valtion eron kyseenalaistamista, kieltäydyttiin siirtymästä sekulaareihin ajanlaskumerkintöihin eaa. ja jaa. (BCE ja CE), vaadittiin amerikkalaisen kapitalismin ylivoimaisuuden korostamista ja edellytettiin republikaanisen politiikan esittämistä myönteisessä valossa.

Britanniassa opetusministeri Kenneth Baker vaati vuonna 19881988, että oppilaille tulisi opettaa Britannian hyvää tekevän vaikutuksen leviämisestä ympäri maailmaa. Konservatiivien varjo-opetusministeri Michael Gove julisti vuonna 20092009, että osallistavan isänmaallisuuden rakentaminen vaatii kansalaisten opettamista ylpeiksi maan historiallisista saavutuksista ja väitti ennen vuoden 20102010 vaaleja, että syyllisyys imperiumin menneisyydestä on väärinymmärrettyä. Ministeriksi noustuaan Gove kiitti oikeistolaista historioitsijaa Niall Fergusonia ja tarjosi tälle tehtävää historian opetussuunnitelman uudistamisessa. Ferguson, joka tunnetaan teoksestaan Empire: How Britain Made the Modern World, suunnitteli nelivuotista opetussuunnitelmaa länsimaisen globaalin valta-aseman noususta viimeisen 500500 vuoden aikana. Ferguson esittää, että imperiumin tuomat edistysaskeleet – kuten kapitalismin voitto, englannin kielen leviäminen, protestantismin vaikutus, Pohjois-Amerikan ja Australaasian anglikanisoituminen ja parlamentaaristen instituutioiden leviäminen – ylittivät haitoiltaan orjuuden, kansanmurhat ja siirtomaavallan harjoittaman alistuksen. Tämä juhlistava ja eurosentrinen malli herätti laajaa vastustusta niiden keskuudessa, jotka katsovat opetuksen tehtävän olevan kriittisen ajattelun herättäminen kritiikittömän kansallisen ylistyksen sijaan.

Ammattihistorioitsijoiden valta ja akateeminen vallankäyttö

Historioitsija Keith Jenkins on huomauttanut, että kansalliset yliopistot ja niiden nauttimat massiiviset julkiset investoinnit ovat keskeinen osa yhteiskuntajärjestelmän uusintamista ja toimivat kulttuurisen vartioinnin ja ideologisen kontrollin eturintamassa. Akateeminen historiantutkimus ei ole koulumaailmaa vapaampi poliittisesta ja ideologisesta ohjauksesta, vaan se heijastaa usein suoraan vallitsevien ideologioiden akateemista artikulaatiota. Kansallisvaltion paradigma ohjaa tutkimusaiheiden valintaa, lähteiden käyttöä ja tulkintakehyksiä.

Unkarissa arvostetut historioitsijat Géza Dávid, Pál Fodor, Klára Hegyi ja Lajos Fekete ovat tutkineet osmanien ja Habsburgien välistä raja-aluetta 1500- ja 1600-luvuilla. Vaikka teoreettisella tasolla rajaseudut tunnustetaan vuorovaikutuksen, akkulturaation ja väestöliikkeiden vyöhykkeiksi, nämä tutkijat kiistävät tällaisen vuorovaikutuksen toteutuneen Unkarissa. Heidän mukaansa unkarilainen siviiliväestö ei ollut vuorovaikutuksessa osmanien kanssa, osmanihallinto oli pelkkää sotilaallista miehitystä ja unkarilainen yhteiskunta ja kulttuuri säilyivät puhtaina valloituksesta huolimatta. Osmanien hallintoon tai armeijaan siirtyneet taikka islamiin kääntyneet kristityt leimataan näissä tutkimuksissa ei-unkarilaisiksi slaaveiksi. Tällainen tutkimus vastaa kansallisvaltion tarpeeseen osoittaa kansakunnan etninen ja kulttuurinen katkeamattomuus ja oikeuttaa nykyisen Unkarin valtion olemassaoloa.

Vastaava kansallinen sovinismi näkyy Fernand Braudelin teoksessa The Identity of France, jossa väitetään Ranskan rajojen pysyneen lähes muuttumattomina 1200-luvulta lähtien ja ranskalaisen perimän säilyneen laimentumattomana esihistoriallisista ajoista saakka. Lounais-Aasian ja Lähi-idän tutkimuksessa Charles D. Smith on osoittanut Bernard Lewisin teoksen What Went Wrong: Western Impact and Middle Eastern Response toimivan länsimaisen imperialismin vastuun valkopesijänä suhteessa arabimaailman nykyisiin ongelmiin. Isaiah Friedman ja Elie Kedourie ovat puolestaan Smithin mukaan vääristelleet lähdeaineistoja osoittaakseen, ettei Britannia johtanut arabeja harhaan itsenäisyyslupaustensa osalta ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja että arabit olisivat hyväksyneet sionismin periaatteet. Tämä tutkimuslinja, jota Yhdysvalloissa ja Israelissa edustavat myös David Fromkin ja Efraim Karsh, pyrkii oikeuttamaan sionismia ja mitätöimään palestiinalaisten kansalliset vaatimukset.

Australiassa Ann Curthoys on analysoinut konservatiivisen akateemikon Keith Windschuttlen tuotantoa, jossa lähteitä valikoivasti tulkitsemalla pyritään kiistämään Australian valkoisen valtion harjoittama alkuperäiskansojen kansanmurha ja esittämään eurooppalainen kolonisaatio moraalisesti oikeutettuna inhimillisenä edistyksenä. Tämä kieltämisdiskurssi toimii suorana poliittisena aseena alkuperäisväestön korvausvaatimuksia vastaan ja ylläpitää anglosentristä nationalismia. Dirk Moses on todennut kansanmurhakeskustelun muodostavan osan Australian kulttuurisodista, joissa oikeistopoliitikot ja konservatiiviset kommentaattorit syyttävät vasemmistoliberaaleja intellektuelleja historian vääristelystä ja kulttuurisen hegemonian tavoittelusta.

Arkistojen valta ja menneisyyden dokumentaation politiikka

Arkistot eivät ole puolueettomia menneisyyden jäänteiden säilytyspaikkoja, vaan valtaa käyttäviä instituutioita, jotka määrittävät sen, mitä menneisyydestä voidaan kirjoittaa. Arkistoihin päätyy ainoastaan sellaista aineistoa, jonka valtion hallintokoneisto tai arkiston perustaja on määritellyt legitiimiksi tai arvokkaaksi. Yksityisten toimijoiden lahjoitukset heijastavat lahjoittajien omia intressejä, ja valtiot asettavat arkistoilleen jopa kolmenkymmenen vuoden salassapitoaikoja, minkä lisäksi puolustukseen, turvallisuuteen ja ulkosuhteisiin liittyviä asiakirjoja voidaan pitää salassa määräämättömän ajan. Valtionarkistot, kansalliskirjastot ja museot sijaitsevat usein monumentaalisissa rakennuksissa valtiollisen vallan arkkitehtonisessa keskipisteessä ilmentämässä valtion identiteettiä.

Tony Ballantyne on kuvannut, kuinka Uuden-Seelannin kansallisarkisto tuottaa valtion virallista bikulturalismin ideologiaa, joka nojaa vuoden 18401840 Waitangin sopimukseen (Treaty of Waitangi) ja kuvaa kahden kansanryhmän harmonista rinnakkaiseloa. Tämä näkyy rakennuksen kaksikielisissä opasteissa, taideteoksissa ja asiakirjojen ryhmittelyssä, kun taas viralliseen kaavaan sopimattomat kokoelmat on sijoitettu hajanaisesti eri puolille kirjastoa. Jeff Sahadeo puolestaan osoittaa, kuinka Uzbekistanin keskusvaltionarkiston neuvostoaikaiset oppaat jakoivat aineistot historialliseen ja vallankumoukselliseen osioon estäen hallintojärjestelmien välisten jatkumoiden tutkimisen ja jättäen merkittäviä aineistoja kokonaan luetteloiden ulkopuolelle. Craig Robertson taas dokumentoi Yhdysvaltain kansallisarkistossa (National Archives and Records Administration, NARA) kokemiaan esteitä, joissa passien historiaan liittyvien asiakirjojen saanti estettiin vetoamalla byrokratiaan, kansalliseen turvallisuuteen, yksityisyyden suojaan sekä aiheesta oman kirjansa julkaisseen arkistovirkailijan henkilökohtaiseen valtaan.

Arkistohenkilökunnan poliittiset ja kansalliset asenteet vaikuttavat suoraan tutkimuksen mahdollisuuksiin. Durba Ghosh kuvaa, kuinka intialaiset arkistovirkailijat pyrkivät rajoittamaan hänen tutkimustaan brittimiesten ja paikallisten naisten intiimeistä ja seksuaalisista suhteista siirtomaakaudella. Intian vallitseva kansallinen narratiivi kiistää tällaisen sekoittumisen tai väittää sen kohdistuneen ainoastaan musliminaisiin, jotta hindukulttuurin puhtaus suhteessa miehittäjään säilyisi. Sitä vastoin brittiläisessä postkoloniaalisessa kontekstissa samat suhteet nähdään myönteisinä, sillä ne korvaavat rotujännitteet perhesiteillä ja pehmentävät siirtomaavallan luonnetta, minkä vuoksi sikäläinen arkistohenkilökunta suhtautui aiheeseen avoimesti. Lisäksi alkuperäisväestön naiset jätettiin usein kokonaan pois 1700-luvun kasteluetteloista tai heidät nimettiin uudelleen, ja vielä 1900-luvulla Bengal Past and Present -aikakauskirjassa julkaistuista kaste- ja avioliittoasiakirjoista poistettiin järjestelmällisesti sekarotuisten lasten nimet.

Kaikkein heikoimmassa asemassa ovat valtiottomat kansat, joilta puuttuu oman historiansa tallentamiseen vaadittava institutionaalinen infrastruktuuri. Palestiinalaisilla ei ole virallisia kansallisia arkistoja tai museoita, minkä vuoksi vuoden 19481948 arabien ja Israelin sodan, pakolaisuuden ja kylien hävittämisen eli Nakban (katastrofin) tutkimus joutuu nojaamaan Israelin valtion ja armeijan (IDF) arkistoihin, jotka heijastavat Israelin poliittisia intressejä. Hävitettyjä kyliä on pyyhitty pois jopa kartoista niiden olemassaolon asiakirjatodisteiden mitätöimiseksi. 1940-luvulla 66 %66\,\% palestiinalaisista oli maaseudun maanviljelijöitä ja heidän lukutaitoprosenttinsa oli noin 15 %15\,\%, minkä vuoksi kirjalliset lähteet heijastavat lähes yksinomaan mieseliitin ääntä. Tätä vääristymää on pyritty korjaamaan suullisen historian keinoin, mistä merkittävin esimerkki on Walid Khalidin toimittama ensyklopedinen teos All That Remains. Teos dokumentoi yli 400400 hävitetyn tai tyhjennetyn palestiinalaiskylän menneisyyden yhdistämällä entisten asukkaiden ja paikallisoppaiden suullisia todistuksia arabialaisiin ja länsimaisiin lähteisiin.

Myytti historiasta itsensä vuoksi ja valtasuhteiden vääjäämättömyys

Historioitsija Keith Jenkinsin mukaan historiantutkijoiden ei tulisi tuhlata aikaansa pyrkimällä todistamaan historian puolueettomuutta tai riippumattomuutta, vaan pikemminkin kysyä jokaisen historiateoksen kohdalla: kenelle se on kirjoitettu ja miksi? Hallitsevat ja hallitut ryhmät tuottavat aina erilaisia tulkintoja samoista tapahtumista oikeuttaakseen omat toimintatapansa ja vahvistaakseen identiteettiään, minkä vuoksi historia pysyy ikuisesti kiistanalaisena. Ne, jotka väittävät osan akateemisesta tutkimuksesta olevan täysin neutraalia ja leimaavat toisinajattelijat puolueellisiksi, toimivat epärehellisesti, sillä omat jaetut arvot sekoitetaan helposti universaaliin terveeseen järkeen.

Kaikki historiankirjoitus kytkeytyy valtaan. Ammattihistorioitsijan laatima ja arvostetun tiedekustantamon julkaisema tutkimus antaa auktoriteetin leiman kuvatuille tapahtumille ja niiden tulkintanäkökulmalle. Koulujen ja yliopistojen historianopetuksesta puuttuvat edelleen mustat, marxilaiset ja feministiset metodologiset näkökulmat. Tämä ei johdu siitä, että nämä lähestymistavat olisivat sen subjektiivisempia tai puolueellisempia kuin perinteinen rekonstruktionistinen historia, vaan siitä, että niiden edustajat eivät ole vallankahvassa eivätkä pysty vaikuttamaan opetussuunnitelmien sisältöihin. Kuten Greg Dening on todennut, alkuperäiskansojen menneisyyden tutkimus heidän omasta näkökulmastaan on alkanut saada hyväksyntää vasta 2000-luvulla. Silti maitaan puolustaneiden alkuperäiskansojen massamurhalle ei edelleenkään suoda samaa historiallista arvoa ja arvovaltaa kuin siirtokuntalaisten tai kaivostyöläisten aseelliselle kapinalle epäoikeudenmukaista verotusta vastaan. Historioitsijoilta vaaditaankin avoimuutta paitsi lähteiden käytön myös omien ennakkoluulojensa, tulkintamalliensa ja poliittisten sitoumustensa osalta.