Untitled Flashcards Set

1. Kansainvälistä politiikkaa tutkimassa

Getty ImagesTeknologian kehittyminen vaikuttaa sodankäyntiin. Irakin armeijan sotilaat tiedustelevat dronella jihadistien asemia Mosulin kaupungissa.

Kansainvälisten suhteiden historia

Play

Current Time0:00

Duration Time0:00

Loaded: 0%

Perinteisesti kansainvälisellä politiikalla tarkoitetaan valtioiden keskinäisiä suhteita sekä toimintatapoja, joita valtiot käyttävät hoitaessaan suhteita. Nykyisin kansainvälisessä politiikassa toimivat valtioiden lisäksi esimerkiksi erilaiset kansainväliset järjestöt ja suuryritykset.

Kansainvälisen politiikan voidaan katsoa syntyneen 1600-luvulla, kun reformaatioon ja hallitsijasukujen valtakamppailuihin liittynyt 30-vuotinen sota päättyi Westfalenin rauhaan vuonna 1648. Siinä valtiot solmivat keskinäisiä suhteita säätelevän rauhansopimuksen, joka koski lähes koko Eurooppaa. Valtiot tunnustavat samalla toisensa suvereeneina omista asioistaan päättävinä valtioina, joilla oli selkeät alueelliset rajat, oma armeija ja keskitetty talouspolitiikka.

Vähitellen valtiot kehittyivät kansallisvaltioiksi. Kansallisvaltio tarkoittaa sitä, että yksi kansa muodostaa oman valtion, jolla on omat lait, yhteinen hallitsija ja keskushallinto. Uuden ajan keskusjohtoisia valtioita olivat muun muassa Iso-Britannia, Ranska, Ruotsi, Espanja ja Venäjä.

Ranskan vallankumous ja sitä seurannut Napoleon Bonaparten (1769−1821) pyrkimys vallata sotien avulla suurin osa Eurooppaa aloittivat uuden vaiheen kansainvälisessä politiikassa. Napoleonin kukistuttua Euroopan johtajat kokoontuivat Wienin kongressiin (1814−1815) tavoitteenaan palauttaa rauha ja turvallisuus Eurooppaan. Euroopan turvallisuus pyrittiin säilyttämään esimerkiksi tasapainoperiaatteella, jonka mukaan yksikään valtio ei saa kohota hallitsevaan asemaan. Rauha pyrittiin säilyttämään neuvotteluilla ja yhteisesti sovituilla toimintatavoilla. Diplomatian ja diplomaattien merkitys valtioiden välisessä politiikassa korostui.

Lennätinyhteys ja kehittynyt postinkulku nopeuttivat 1800-luvulla diplomaattien yhteydenpitoa, ja ulkomailla neuvottelevat henkilöt saattoivat olla jatkuvassa yhteydessä kotimaansa päättäjiin. Tämä teki valtioiden toiminnasta aiempaa ohjatumpaa.

Yhdysvaltojen vahvistuminen suurvallaksi 1900-luvun alussa vähensi kansainvälisen politiikan Eurooppa-keskeisyyttä. Maailmansodat, kansainvälisten rauhanjärjestöjen ja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) perustaminen tekivät kansainvälisen
politiikan muutoksesta maailmanlaajuisen. Tätä kuvaa myös se, että yksittäisten kansallisvaltioiden vastakkainasettelujen tilalle ovat tulleet yhä vahvemmin erilaisten liittojen väliset konfliktit.

Hegemoniaa ja doktriineja

Play

Current Time0:00

Duration Time0:00

Loaded: 0%

Kansainväliseen politiikkaan liittyy paljon käsitteitä, joiden hallitseminen auttaa ymmärtämään uutisia ja muita lähteitä. Hegemonia tarkoittaa jonkin valtion johtavaa asemaa maailmassa tai jossakin maanosassa. Sen edellytyksenä ovat riittävät taloudelliset ja sotilaalliset resurssit eli voimavarat. Resurssiensa ansiosta valtio pystyy voimakeinoin tai niillä uhkaamalla saavuttamaan tavoitteensa kansainvälisessä politiikassa. Esimerkiksi 1700- ja 1800-luvuilla hegemonia oli Isolla-Britannialla, joka kykeni mahtavan laivastonsa ja tukikohtiensa avulla hallitsemaan alueita eri puolilla maailmaa. Ison-Britannian mahtia lisäsi se, että se teollistui ensimmäisenä. Tämän takia sen taloudelliset resurssit olivat ylivertaiset muihin maihin nähden.

Yhden maan hegemonian vastakohtana voidaan pitää kahden tai useamman maan välillä vallitsevaa voimatasapainoa, jolloin valtiot ovat keskenään sotilaallisesti ja poliittisesti lähes yhtä vahvoja. Vallitsevan tilanteen säilyttämiseen eli niin sanottuun status quo -politiikkaan turvautuvat usein pienet valtiot tai sellainen suurvalta, joka pyrkii puolustamaan saavuttamiaan etuja.

Monilla valtioilla on ulkopoliittisia oppeja eli doktriineja, joiden mukaan ne toimivat. Esimerkiksi Yhdysvaltojen käytti ulkopolitiikassaan 1800-luvulla maan silloisen presidentin mukaan nimettyä Monroen oppia. Sen mukaan Yhdysvallat keskittyi vain Pohjois- ja Etelä-Amerikan asioihin eikä sekaantunut Euroopan asioihin. Vastavuoroisesti eurooppalaiset valtiot eivät saaneet sekaantua Amerikan mantereen asioihin.

Yksinapaisessa maailmassa on vain yksi selkeä suurvalta. Se kykenee tekemään interventioita eli puuttumaan toisen maan sisäisiin tapahtumiin sotilaallisen voimansa turvin ja siksi, ettei sillä ole voimakkaita kilpailijoita. Kaksinapaisessa maailmassa kaksi muita vahvempaa suurvaltaa kilpailevat keskenään, mutta myös estävät toista saamasta yliotetta maailmasta. Moninapaisessa maailmassa on useita vahvoja valtioita tai valtakeskittymiä.

Kehys alkaa

KANSAINVÄLISEN POLITIIKAN JOHTAVAT VALTIOT VUOSINA 1500–2000

1500-luku

Espanja ja Portugali

1600-luku

Hollanti

1700-luku

Iso-Britannia

1800-luku

Iso-Britannia

1900-luku

Yhdysvallat

2000-luku

Yhdysvallat

Kehys päättyy

Getty ImagesKokoukset ovat osa kansainvälistä politiikkaa. Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salman ja Venäjän presidentti Vladimir Putin maailman vauraimpien maiden (G20) kokouksessa vuonna 2019.

Kansainvälisen politiikan toimijat ja toimintatavat

Play

Current Time0:00

Duration Time0:00

Loaded: 0%

Kansainvälinen politiikka on laaja ilmiö ja se muuttuu koko ajan. Kansainvälisessä politiikassa toimivat ensi sijassa valtiot, mutta niiden lisäksi myös monet muut tahot, kuten kansainväliset järjestöt, suuryritykset tai kansalaisjärjestöt. Kaikilla toimijoilla on omia tavoitteitaan, joihin ne pyrkivät, esimerkiksi parantamaan oman valtion asemaa, hankkimaan uusia resursseja, levittämään omaa ideologiaa tai aatetta, lisäämään turvallisuutta, saavuttamaan ja ylläpitämään rauhaa tai ratkaisemaan globaaleja ongelmia.

Eri toimijoiden, kuten valtioiden ja järjestöjen, välillä on paljon vuorovaikutusta. Tämä vuorovaikutus on yksi kansainvälisen politiikan tutkimuskohteista. Lisäksi tutkimuskohteita voivat olla esimerkiksi konfliktien taustatekijät ja rauhanprosessit sekä kansainvälinen järjestelmä ja siinä tapahtuvat muutokset.

Kansainvälisen politiikan toimista suurin osa on rauhanomaisia kokouksia tai neuvotteluja, joissa sovitaan esimerkiksi kauppasopimuksista. Tämä on diplomatiaa, jota hoitavat valtioiden päämiehet, ulkoministerit ja ulkoministeriön virkamiehet, lähettiläät ja lähetystöt.

Diplomatian vastakohta on voimapolitiikka. Siinä valtio pyrkii saavuttamaan tavoitteitaan sotilaallisin voimakeinoin. Se pyrkii esimerkiksi laajentamaan aluettaan tai lisäämään vaikutusvaltaansa.

Jos maiden väliset suhteet huonontuvat, niiden toimintatavat muuttuvat. Yleinen osoitus tyytymättömyydestä toista valtiota kohtaan on vetää omat diplomaatit pois kyseisestä maasta tai karkottaa jonkin maan diplomaatti omasta maasta. Myös pakotteet ovat yksi kansainvälisen politiikan toimintatapa. Valtiota vastaan voidaan määrätä erilaisia talouspakotteita, kuten rajoitteita ulkomaankauppaan, tai valtio voidaan sulkea pois kansainvälisestä yhteistyöstä.

Suhteiden kiristyminen näkyy yleensä myös tiedotusvälineissä ja maiden johtajien puheissa. Sanavalinnat ja tapa esittää asioita muuttuvat ja käyttöön tulee retoriikka, joka korostaa oman maan asemaa tai etuja. Tapahtumista voidaan levittää vääristeltyä tietoa eli disinformaatiota oman maan aseman vahvistamiseksi. Lisäksi valtio voi käyttää propagandaa, jonka tavoitteena voi olla esimerkiksi viholliskuvan luominen tai jonkin kansanryhmän leimaaminen. Myös historia saatetaan valjastaa osaksi propagandaa ja vastakkainasettelun rakentamista. Silloin puhutaan historiapolitiikasta. Se tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että joku taho tulkitsee historiaa tarkoitushakuisesti ajaakseen omia poliittisia tavoitteitaan.

Kansainvälistä politiikkaa ja valtioiden toimintaa voidaan tarkastella myös kahden koulukunnan, realismin ja idealismin kautta. Ulkopoliittinen realismi korostaa rationaalista eli järkiperäistä ajattelua ja toimintaa. Realismiin taipuvaiset poliitikot näkevät kansainvälisen politiikan valtioiden välisenä kamppailuna eduista ja elintilasta. Realistit voivat ajatella, että valtioiden keskinäiset ristiriidat saadaan ratkaistua ainoastaan voimankäytöllä eli asein. Realisteille ulkopolitiikan keskeinen tavoite on huolehtia valtion turvallisuudesta, ja he ovatkin usein pragmaattisia eli käytännöllisiä ja ajattelevat lähinnä oman maan etua.

Realistisen koulukunnan vastakohtana on idealismi. Idealistit lähtevät siitä, että valtioiden kannattaa tehdä yhteistyötä, koska ne kaikki hyötyvät siitä. Siinä missä realistit ajavat omaa etua ja ajattelevat vahvempien jäävän voitolle kansainvälisessä kilpailussa, idealistit uskovat, että kaikki valtiot voivat voittaa yhteistyön seurauksena. Tämän idealistisen ajattelun esimerkkejä ovat Kansainliitt